Oppiminen ja sivistys

Vaikka oppimisesta ja sivistyksestä viimeaikaisessa
koulukeskustelussa onkin paljon puhuttu, kyseessä on jossain määräin outo
sanapari. Sivistyksestä puhuttaessa pääpaino on yleensä oppimisen sijaan
opettamisella, nuorten ohjaamisella siihen kulttuuriin, johon vanhemmat on aikanaan
opastettu opetuksen kautta. Tuntuu myös siltä, että koulukeskustelussa käsitteitä oppiminen, opetus ja sivistys käytetään ikään kuin näiden käsitteiden sisältö olisi itsestään selvä. Jos näin ei kuitenkaan ole, keskustelu menee helposti jankkaamiseksi ja koulukokemuksia koskevien anekdoottien käyttämiseksi näkemysten perusteina. Siksi haluan omalta osaltani selventää, miltä pohjalta itse tarkastelen oppimista, opetusta ja sivistystä. 

Koulujärjestelmä

Lasten ohjaamiseksi vanhempien kulttuuriin on kehitetty kuluvan vuosisadan
aikana koulujärjestelmä, jonka alkupäähän lapsi sijoitetaan viiden kuuden
vuoden ikäisenä ja jonka loppupäästä hänen tulisi astua ulos viidentoista viiva
kahdenkymmenen vuoden ikäisenä sivistyneenä kansalaisena.

Tänä aikana lasta tai nuorta ihmistä
sivistetään, kasvatetaan, koulutetaan, opetetaan, harjoitetaan ja hänelle
siirretään vanhempien tietoja ja taitoja. Oppimista ei juuri tässä yhteydessä
mainita – ehkä juuri siksi, että vanhempien toimenpiteiden katsotaan olevan
riittäviä oppimisen kannalta. Lapsi oppii kun häntä opetetaan; lapsi sivistyy,
kun häntä kasvatetaan.

Kun yhteiskunta on suhteellisen staattisessa tilassa,
tällainen ajattelu saattaa olla perusteltua: Lapset koulutetaan nimittäin
valmiina oleviin vanhempien ammatteihin, työssä esiintyvät tehtävät näyttävät
olevan vakioisia ja ne suoritetaan vanhalla rutiinilla. Koulutuksen suunnittelu
on suhteellisen helppoa, sillä suunnittelijan täytyy vain analysoida olemassa olevia
työtehtäviä ja suunnitella koulutus näissä tehtävissä edellytettävien taitojen
mukaisesti. Koko ajattelutavan perustana on käsitys, että maailma on valmis, ja
koulutus voidaan hoitaa jakamalla tätä maailmaa koskevat faktat koulutettavien
käyttöön.

Yhteiskunnallisten murrosten aikana tilanne on kuitenkin
kokonaan toinen: Kun ammatit katoavat, kun työtehtävät, arvot, normit ja
ihmisten käsitykset muuttuvat ei olekaan enää itsestään selvää, mitä
koulutuksen tulisi sisältää, mitä todellinen ihmisten sivistäminen tarkoittaa.
Sivistäminen voikin muuttua harhaanjohtamiseksi, jos vanhempien käsitysten
mukaista maailmaa ei enää ehkä olekaan olemassa. Voidaan tietysti kysyä, oliko
se aiemminkaan todella olemassa sellaisena staattisena kokonaisuutena kuin
kuviteltiin.

Me elämme juuri nyt murrosaikaa, joka on varmaan
verrattavissa viime vuosisadalla tapahtuneeseen murrokseen teollisuuden
syntyessä ja massakoulutuksen alkaessa. Siksi juuri nyt on erityisen tärkeää
ymmärtää ja pohtia syvällisesti näiden käsitteiden sisältöä, Se miten nämä
käsitteet ymmärrämme, ohjaa nimittäin olennaisesti myös sitä, miten
suunnittelemme nykyisen koulutuksen muutoksia ja miten sivistyksen merkityksen
näemme.

Mitä oppiminen tarkoittaa?

Niin koulun suunnittelussa kuin psykologisessa
tutkimuksessakin oppiminen nähdään yleensä jonakin aivan erityisenä psyykkisenä
toimintona, joka on erotettavissa sellaisista psyykkisistä prosesseista kuten
aistimukset, havainto, muisti jne. Oppimista oletetaan tapahtuvan vain
tietyissä tilanteissa, oppimistilanteissa, joita järjestetään koulussa,
yliopistossa tai erilaisilla kursseilla. Oppiminen liitetään ainoastaan
koulutukseen. Erityisesti viime vuosikymmenen aikana on tullut muotiin termi
”uusi oppimisympäristö”, johon kätketysti sisältyy ajatus, että
oppimista tapahtuu vain kouluttajan konstruoimassa ympäristössä.

Oppimisen liittäminen vain koulutukseen tai tiettyyn
ympäristöön merkitsisi siis sitä, että on tilanteita tai ympäristöjä, joissa ei
opita mitään. Tähän liittyy myös käsitys, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan
opi tai joille oppiminen on erityisen vaikeaa. Koulussa esiintyvät
oppimisvaikeudet näyttäisivätkin olevan psykologialle suuri haaste. Tosin tällä
hetkellä ei ole olemassa yhtään perinteistä  oppimisen teoriaa, joka pystyisi tähän
haasteeseen vastaamaan riittävän perustellusti.

Mutta tulisiko oppimista todella tarkastella näin? Opitaanko
vain tietyissä tilanteissa ja onko olemassa tilanteita, joissa mitään ei opita?

Systeeminen oppimisnäkemys

Systeemisen psykologian mukaan oppiminen ei ole psyykkisen
toiminnan irrallinen osa-alue, vaan ihmisen toiminnan perusprosessi, joka on
käynnissä koko ajan, jopa unessa. Tämän teoreettisen lähtökohdan mukaan oppiminen
muodostaa elämisen perustan. Silloin, kun elämä syntyi maapallolla, ilmaantui
järjestelmä, eliön ja ympäristön muodostama systeemi, joka kykeni
organisoitumaan uusilla tavoilla, laajentumaan ympäristön uusiin osiin ja
käyttämään hyväkseen uusia ympäristön piirteitä — sanalla sanoen: oppimaan.
Eläminen on jatkuvaa oppimista, eikä ilman oppimista ole olemassa elämää.
Oppiminen tarkoittaa ympäristön valloittamista, ihmisen ja ympäristön
muodostaman järjestelmän jatkuvaa laajentumista ja eriytymistä ja uusien
toimintatapojen ja toiminnan tulosten syntymistä.

Koska oppiminen on elämää ja elämä oppimista, oppiminen voi
edetä vain elämän ja elävän olion omien ehtojen mukaisesti. Oppiminen on
prosessi, jossa ei niinkään haeta vastauksia, vaan oppijan kannalta
merkityksellisiä uusia kysymyksiä. Eläminen on toiminnallisten kokonaisuuksien
syntymistä ihminen-ympäristö -järjestelmässä. Tämän järjestelmän täytyy
jatkuvasti organisoitua uusilla tavoilla, jotta järjestelmän toiminta tuottaisi
hyödyllisiä tuloksia maailman vaihtelevissa olosuhteissa.

Elämä on olennaisesti ongelmien käsittelyä, jossa
ongelmallisen tilanteen määrittely on jo puolet ratkaisua. Oikein muotoiltu
kysymys on ikään kuin avoin organisaatio, johon aina löytyy vastaus maailman
äärettömyydestä. Vain jos kysymys on väärin asetettu eli vailla mieltä,
vastausta on turha odottaa. Toisaalta vastaus ei koskaan ole ratkaisu ongelmaan,
vaan merkitsee pelkästään sellaisen toiminnallisen organisaation viimeisen
palan löytämistä, joka mahdollistaa ratkaisuun johtavan toiminnan. Ongelmia ei
ratkaista vastaamalla, vaan toimimalla. Ihminen ei opi vastausten, vaan
kysymysten kautta.

Tämä on juuri perinteisen kouluopetuksen perusongelma.
Koulussa oppilaiden täytyy jatkuvasti opetella vastauksia kysymyksiin, joita he
itse eivät koskaan ole esittäneet. Koulussa toiminta loppuu vastaukseen. Ja
nämä vastaukset täytyy sitten kaikkien oppilaiden osata täsmälleen samaan
aikaan, kokeessa, jonka kuvitellaan mittaavan sitä, mitä oppilaat todella
osaavat. Tällöin tosiasiassa juuri olennaiset seikat puuttuvat, nimittäin
merkittävien kysymysten asettaminen ja vastauksen nivoutuminen todellisen
toiminnan osaksi.

Tavanomainen kouluopetus ja siihen liittyvä käsitys
oppimisesta tiedon siirtona perustuvat ajatukseen, että tieto olisi todellakin
siirrettävissä oleva kappale. Tarkemmin ajatellen tällaista käsitystä on
kuitenkin vaikea perustella, sillä on mahdotonta osoittaa, missä tieto tarkkaan
ottaen sijaitsisi ja mitä tiedon siirrossa oikeastaan siirretään. Siirtyykö
opetustapahtumassa todella jotain erityistä ainesta opettajasta oppilaaseen?

Tällaiset vaikeudet ovat johtaneet jopa siihen, että on
ajateltu tiedon olevan energian ja massan ohella jonkinlainen uusi substanssi,
informaatiosubstanssi. Edelleen tähän näkemykseen liittyy usein käsitys, että
nyky-yhteiskunta tuottaisi jotenkin enemmän tietoa, kuin yhteiskunnat
aikaisemmin, ja siksi nyky-yhteiskunta olisi erityinen
”tietoyhteiskunta”.

Systeemisen psykologian mukaan tieto ei ole mitään
kappalemaista tai jokin erityinen substanssi, vaan yksinkertaisesti
olemassaolon muoto. Koska emme voi kuvitella ihmistä, joka olisi olemassa,
mutta ei tietäisi yhtään mitään, voimme sanoa, että tietäminen merkitsee
yksinkertaisesti olemista, olemassaoloa. Tiedon lisääntyminen merkitsee siten
olemassaolon lisääntymistä ja olemassaolon lisääntyminen puolestaan
mahdollisuuksia uudenlaisiin toimintatapoihin.

Tietoa ei voida siirtää, sillä kukaan ei voi siirtää
olemassaoloa toiselle ihmiselle. Tietämisen lisääntyminen on ihmisen
olemassaolon lisääntymistä ja koska ihmisen olemassaolo ihmisenä on mahdollista
ainoastaan yhteisön jäsenenä, tietäminen on aina olennaisesti sosiaalista,
yhteistä tietämistä. Oppiminen on sosiaalinen prosessi, sillä kaikki oppiminen
merkitsee ihmisen yhteisöllisen olemassaolon laajenemista.

Opettajan rooli

Oppimisen prosessi on erityisen tehokas, jos siihen
osallistuu opettaja, mutta tällöin oppimista ei tule nähdä jonain
tiedonsiirtotapahtumana, vaan opettajan ja oppilaan yhteistyönä, joka lisää
kummankin osapuolen toimintamahdollisuuksia. Opettajan tehtävänä ei ole siirtää
tietoa — eikä hän sitä voi edes tehdä  — vaan tukea uudenlaisten toiminnallisen
organisaation muotojen syntymistä oppilaan omista lähtökohdista. Jokainen
oppilas on asiantuntija, ainakin oman elämänsä osalta. Kysymys oppimisessa ja
opettamisessa on siis siitä, miten oppilaan oma asiantuntemus voidaan huomioida
ja miten tämä asiantuntijoiden yhteistyö voidaan järjestää.

Jos ihmisiä aiotaan kouluttaa tekemään uusia asioita, heidän
on opittava ajattelemaan uusilla tavoilla, sillä viime kädessä jokainen ihminen
toimii niin kuin itse parhaaksi näkee. Ihminen voi tietysti matkia, näytellä ja
huijata, mutta viime kädessä hänen toimintansa voi perustua ainoastaan hänen
omiin käsityksiinsä maailmasta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Ihminen ei
voi toimia johdonmukaisesti muutoin kuin oman teoriansa ja omien käsitystensä
pohjalta. Jos hän yrittää vastoin omia näkemyksiään noudattaa opettajan teoriaa
tai yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä, hän on väistämättä juuri matkija,
näyttelijä tai huijari.

Siksi opettamisen lähtökohta ei ole oppilaan tietämättömyys,
vaan sen osoittaminen, mitä oppilas jo tietää ja miten hän voi kehittää
ymmärrystään ja käsityksiään.

Jos haluaa kouluttaa nuoresta hyvän kilpajuoksijan, on
parasta ensin katsoa, mitä koulutettava jo osaa, ja rakentaa sitten koulutus
tälle osaamiselle. Opettajan tehtävänä ei ole tyrkyttää omia käsityksiään ja
omaa osaamistaan, vaan odottaa oppilaan oman toiminnan kehittymistä. Olisi aika
hullunkurista käskeä kilpajuoksijaksi haluavaa ensin unohtamaan kaikki, mitä
hän on kävelemisestä tai juoksemisesta oppinut, ja sitten yrittää siirtää
koulutettavaan opettajan juoksutyyli.

Opettajan tehtävänä on juuri sellaisten yhteistyötilanteiden
organisointi, joissa oppilas voi osoittaa ja kehittää osaamistaan. Siksi
opetusprosessi ei koskaan ole yksisuuntainen opettajasta oppilaaseen
suuntautuva tapahtuma, vaan merkitsee aina sekä opettajan että oppilaan
yhteisöllisten suhteiden muuttumista.

Koska oppiminen rakentuu opettajan ja oppilaan yhteistyön
varaan, kaikki inhimillinen oppiminen on perusluonteeltaan sosiaalista,
yhteisöllistä. Myös oppimistulokset määrittyvät suhteessa ihmisyhteisöön ja
siihen opettaja-oppilas -järjestelmään, jonka toimintaa yksilön suoritus yhtenä
järjestelmän elementtinä kuvastaa.

Koska kaikki ominaisuudet ovat suhteita, mikään
oppimisprosessin tuottama ominaisuus ei sijaitse yksilössä sinänsä, vaan
määrittyy useiden ihmisyksilöiden suhteiden kautta. Siksi kaikki
oppimistulokset ovat tavallaan yhteisiä ja yhteisön määrittelemiä.

Kun ihminen oppii esimerkiksi lukemaan, hän liittyy aivan
määrätyllä tavalla yhteisöönsä ja saa ominaisuuksia, jotka ovat olemassa
ainoastaan kyseistä kieltä käyttävässä yhteisössä, hän on siis lukutaitoinen.
Jos yksilö siirtyy yhteisöön, joka käyttää sellaista kieltä, jota lukija ei
ymmärrä, tällainen ”lukemisominaisuus” katoaa.

Kulttuurin haltuunotto

 Inhimillinen oppiminen on osa sitä kulttuuriprosessia, joka
mahdollistaa monien vuosimiljoonien aikana keksittyjen ja kehittyneiden
taitojen ja tietojen hyväksikäytön yhden ihmisen elinaikana. Tämä prosessi ei
merkitse kulttuurisaavutusten siirtämistä uusille yksilöille, niiden vastaanottamista,
vaan sitä, että jokainen uusi yksilö voi yhteistyössä muiden yksilöiden kanssa
luoda kulttuurin saavutukset uudelleen.

Jokaisen uuden yksilön täytyy omakohtaisesti löytää tuli,
keksiä pyörä jne. Vain silloin yksilö voi ymmärtää, mistä näissä keksinnöissä
on kysymys; vain silloin kulttuurisaavutukset läpäisevät yksilön toiminnallisen
organisaation, tulevat sen osaksi ja mahdollistavat näiden saavutusten mukaista
toimintaa.

Opettamis- ja oppimisprosessi suuntautuu ymmärtämiseen, mikä
tarkoittaa juuri kulttuuriperinnön muuntumista uuden yksilön omaisuudeksi.
Suomenkielinen sana ymmärtäminen juontaa juurensa sanasta
”ympäröidä”. Tämä kuvaakin hyvin sitä, mitä oppimisessa on
perimmältään kysymys; kysymys on siis juuri haltuunotosta, valloituksesta.

Systeemisen psykologian mukaan ymmärtäminen tarkoittaa
ihminen-ympäristö -järjestelmän rakentumista uudella tavalla, sellaisen
ihminen-ympäristö -järjestelmän muovautumista, jonka rakenne mahdollistaa
kulttuuriperintöön sisältyvien toiminnan tulosten tuottamista. Ymmärtäminen ei
voi olla ”teoreettista” siinä mielessä, että se ei näkyisi
käytännössä, sillä ymmärtäminen merkitsee uutta ihminen-ympäristö -järjestelmän
toiminnallista organisaatiota, mahdollisuutta toimia uudella tavalla ja
kytkeytyä tämän mukaisesti yhteistoimintaan muiden ihmisten kanssa.

Koska ihminen-ympäristö -järjestelmä voi muuttua vain
järjestelmän olemassa olevista lähtökohdista käsin, ymmärtämistä ei voi
pakottaa eikä sitä voi mitata yksinkertaisilla kuulusteluilla tai tenteillä.

Itse asiassa kuulustelun olemassaolo pikemminkin ehkäisee
asioiden sisällöllistä ymmärtämistä, sillä suuntautuessaan kuulusteluun yksilö
oppii ”ymmärtämään” ainoastaan niitä asioita, joiden avulla
kuulustelusta selvitään. Tästä seuraa, että suoritettujen tenttien tai arvosanojen
määrää ei voi pitää opetuksen tehokkuuden tai menestyksellisyyden mittana, ja
vielä vähemmän tällaiset indikaattorit kertovat mitään kokonaisen kansan
koulutustasosta tai sivistyksestä. Pyrkimys ”suorittamiseen”
opintojen yhteydessä on luultavasti omiaan tuottamaan yksilöitä, jotka ovat
tosin muodollisesti päteviä, mutta eivät tosiasiallisesti ymmärrä paljoakaan
opiskelemastaan aineksesta.

”Tietoyhteiskuntaa” ei luoda rakentamalla
tietokoneverkkoja, vaan lisäämällä ihmisten todellista yhteistyötä. ”Informaation
siirron” pulmat ovat aina ihmisten yhteistyön ongelmia. Jonkin
organisaation sisällä tapahtuvaa ”tiedonkulkua” ei voida parantaa
ilmoitustauluja lisäämällä, vaan antamalla työntekijöille mahdollisuuksia
osallistua päätöksentekoon.

Mitä
sivistyneisyys tarkoittaa?

Sivistyneisyys merkitsee juuri ymmärtämistä – yhteyksien ja
kokonaisuuksien hahmottamista, sivistymättömyys puolestaan yhteyksien tajun
puutetta. Sivistymätön ihminen on ihminen, joka ei osaa sijoittaa asioita
yhteyksiinsä, ja antaa esimerkiksi kännykkänsä soida konsertissa.

Sivistymätön ihminen on kuin papukaija, joka toistelee
itselleen merkityksettömiä lauseita, kun toiset sanovat niihin alun. Toisin
sanoen: sivistymätön ihminen on koulunsa tunnollisesti käynyt ihminen, ihminen
joka osaa kertoa näppärästi oikeita vastauksia, silloin kun niihin kuuluvat
kysymykset esitetään, mutta ei tiedä mihin vastauksia tulisi käyttää.

Sivistymättömyys merkitsee toisten tuottamien asioiden
yksioikoista käyttämistä ilman niiden kehityshistorian ymmärtämistä. Siksi
usein nuorissa kansakunnissa on niin paljon ”sivistymättömyyttä”.
Sivistymättömyys on asioiden omaksumista muilta ilman kriittisyyttä ja ilman
että opittavia asioita suhteutetaan oppijan omiin näkemyksiin.

Viime vuosisadan aikana koulut ovat yhä enemmän jääneet
staattisen tiedonkäsityksen linnakkeiksi, jotka eivät välttämättä tue enää
minkään yhteiskuntaluokan ymmärryksen lisääntymistä. Koulut edustavat
ohjelmoitua oppimista, käsitystä, että on olemassa ihmisiä, jotka tietävät mitä
muiden tulee tietää. Ja luultavasti juuri tämä ajatus – että tietää mikä nimenomaan
muille ihmisille on hyväksi – on kaiken todellisen sivistyksen rappioitumisen alku. 

tjarvile
Sitoutumaton Kajaani

Psykologian professori (emeritus)

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu