Timo Järvilehto Mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria

Oppiminen ja sivistys

Vaikka oppimisesta ja sivistyksestä viimeaikaisessa koulukeskustelussa onkin paljon puhuttu, kyseessä on jossain määräin outo sanapari. Sivistyksestä puhuttaessa pääpaino on yleensä oppimisen sijaan opettamisella, nuorten ohjaamisella siihen kulttuuriin, johon vanhemmat on aikanaan opastettu opetuksen kautta. Tuntuu myös siltä, että koulukeskustelussa käsitteitä oppiminen, opetus ja sivistys käytetään ikään kuin näiden käsitteiden sisältö olisi itsestään selvä. Jos näin ei kuitenkaan ole, keskustelu menee helposti jankkaamiseksi ja koulukokemuksia koskevien anekdoottien käyttämiseksi näkemysten perusteina. Siksi haluan omalta osaltani selventää, miltä pohjalta itse tarkastelen oppimista, opetusta ja sivistystä. 

Koulujärjestelmä

Lasten ohjaamiseksi vanhempien kulttuuriin on kehitetty kuluvan vuosisadan aikana koulujärjestelmä, jonka alkupäähän lapsi sijoitetaan viiden kuuden vuoden ikäisenä ja jonka loppupäästä hänen tulisi astua ulos viidentoista viiva kahdenkymmenen vuoden ikäisenä sivistyneenä kansalaisena.

Tänä aikana lasta tai nuorta ihmistä sivistetään, kasvatetaan, koulutetaan, opetetaan, harjoitetaan ja hänelle siirretään vanhempien tietoja ja taitoja. Oppimista ei juuri tässä yhteydessä mainita - ehkä juuri siksi, että vanhempien toimenpiteiden katsotaan olevan riittäviä oppimisen kannalta. Lapsi oppii kun häntä opetetaan; lapsi sivistyy, kun häntä kasvatetaan.

Kun yhteiskunta on suhteellisen staattisessa tilassa, tällainen ajattelu saattaa olla perusteltua: Lapset koulutetaan nimittäin valmiina oleviin vanhempien ammatteihin, työssä esiintyvät tehtävät näyttävät olevan vakioisia ja ne suoritetaan vanhalla rutiinilla. Koulutuksen suunnittelu on suhteellisen helppoa, sillä suunnittelijan täytyy vain analysoida olemassa olevia työtehtäviä ja suunnitella koulutus näissä tehtävissä edellytettävien taitojen mukaisesti. Koko ajattelutavan perustana on käsitys, että maailma on valmis, ja koulutus voidaan hoitaa jakamalla tätä maailmaa koskevat faktat koulutettavien käyttöön.

Yhteiskunnallisten murrosten aikana tilanne on kuitenkin kokonaan toinen: Kun ammatit katoavat, kun työtehtävät, arvot, normit ja ihmisten käsitykset muuttuvat ei olekaan enää itsestään selvää, mitä koulutuksen tulisi sisältää, mitä todellinen ihmisten sivistäminen tarkoittaa. Sivistäminen voikin muuttua harhaanjohtamiseksi, jos vanhempien käsitysten mukaista maailmaa ei enää ehkä olekaan olemassa. Voidaan tietysti kysyä, oliko se aiemminkaan todella olemassa sellaisena staattisena kokonaisuutena kuin kuviteltiin.

Me elämme juuri nyt murrosaikaa, joka on varmaan verrattavissa viime vuosisadalla tapahtuneeseen murrokseen teollisuuden syntyessä ja massakoulutuksen alkaessa. Siksi juuri nyt on erityisen tärkeää ymmärtää ja pohtia syvällisesti näiden käsitteiden sisältöä, Se miten nämä käsitteet ymmärrämme, ohjaa nimittäin olennaisesti myös sitä, miten suunnittelemme nykyisen koulutuksen muutoksia ja miten sivistyksen merkityksen näemme.

Mitä oppiminen tarkoittaa?

Niin koulun suunnittelussa kuin psykologisessa tutkimuksessakin oppiminen nähdään yleensä jonakin aivan erityisenä psyykkisenä toimintona, joka on erotettavissa sellaisista psyykkisistä prosesseista kuten aistimukset, havainto, muisti jne. Oppimista oletetaan tapahtuvan vain tietyissä tilanteissa, oppimistilanteissa, joita järjestetään koulussa, yliopistossa tai erilaisilla kursseilla. Oppiminen liitetään ainoastaan koulutukseen. Erityisesti viime vuosikymmenen aikana on tullut muotiin termi "uusi oppimisympäristö", johon kätketysti sisältyy ajatus, että oppimista tapahtuu vain kouluttajan konstruoimassa ympäristössä.

Oppimisen liittäminen vain koulutukseen tai tiettyyn ympäristöön merkitsisi siis sitä, että on tilanteita tai ympäristöjä, joissa ei opita mitään. Tähän liittyy myös käsitys, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan opi tai joille oppiminen on erityisen vaikeaa. Koulussa esiintyvät oppimisvaikeudet näyttäisivätkin olevan psykologialle suuri haaste. Tosin tällä hetkellä ei ole olemassa yhtään perinteistä  oppimisen teoriaa, joka pystyisi tähän haasteeseen vastaamaan riittävän perustellusti.

Mutta tulisiko oppimista todella tarkastella näin? Opitaanko vain tietyissä tilanteissa ja onko olemassa tilanteita, joissa mitään ei opita?

Systeeminen oppimisnäkemys

Systeemisen psykologian mukaan oppiminen ei ole psyykkisen toiminnan irrallinen osa-alue, vaan ihmisen toiminnan perusprosessi, joka on käynnissä koko ajan, jopa unessa. Tämän teoreettisen lähtökohdan mukaan oppiminen muodostaa elämisen perustan. Silloin, kun elämä syntyi maapallolla, ilmaantui järjestelmä, eliön ja ympäristön muodostama systeemi, joka kykeni organisoitumaan uusilla tavoilla, laajentumaan ympäristön uusiin osiin ja käyttämään hyväkseen uusia ympäristön piirteitä --- sanalla sanoen: oppimaan. Eläminen on jatkuvaa oppimista, eikä ilman oppimista ole olemassa elämää. Oppiminen tarkoittaa ympäristön valloittamista, ihmisen ja ympäristön muodostaman järjestelmän jatkuvaa laajentumista ja eriytymistä ja uusien toimintatapojen ja toiminnan tulosten syntymistä.

Koska oppiminen on elämää ja elämä oppimista, oppiminen voi edetä vain elämän ja elävän olion omien ehtojen mukaisesti. Oppiminen on prosessi, jossa ei niinkään haeta vastauksia, vaan oppijan kannalta merkityksellisiä uusia kysymyksiä. Eläminen on toiminnallisten kokonaisuuksien syntymistä ihminen-ympäristö -järjestelmässä. Tämän järjestelmän täytyy jatkuvasti organisoitua uusilla tavoilla, jotta järjestelmän toiminta tuottaisi hyödyllisiä tuloksia maailman vaihtelevissa olosuhteissa.

Elämä on olennaisesti ongelmien käsittelyä, jossa ongelmallisen tilanteen määrittely on jo puolet ratkaisua. Oikein muotoiltu kysymys on ikään kuin avoin organisaatio, johon aina löytyy vastaus maailman äärettömyydestä. Vain jos kysymys on väärin asetettu eli vailla mieltä, vastausta on turha odottaa. Toisaalta vastaus ei koskaan ole ratkaisu ongelmaan, vaan merkitsee pelkästään sellaisen toiminnallisen organisaation viimeisen palan löytämistä, joka mahdollistaa ratkaisuun johtavan toiminnan. Ongelmia ei ratkaista vastaamalla, vaan toimimalla. Ihminen ei opi vastausten, vaan kysymysten kautta.

Tämä on juuri perinteisen kouluopetuksen perusongelma. Koulussa oppilaiden täytyy jatkuvasti opetella vastauksia kysymyksiin, joita he itse eivät koskaan ole esittäneet. Koulussa toiminta loppuu vastaukseen. Ja nämä vastaukset täytyy sitten kaikkien oppilaiden osata täsmälleen samaan aikaan, kokeessa, jonka kuvitellaan mittaavan sitä, mitä oppilaat todella osaavat. Tällöin tosiasiassa juuri olennaiset seikat puuttuvat, nimittäin merkittävien kysymysten asettaminen ja vastauksen nivoutuminen todellisen toiminnan osaksi.

Tavanomainen kouluopetus ja siihen liittyvä käsitys oppimisesta tiedon siirtona perustuvat ajatukseen, että tieto olisi todellakin siirrettävissä oleva kappale. Tarkemmin ajatellen tällaista käsitystä on kuitenkin vaikea perustella, sillä on mahdotonta osoittaa, missä tieto tarkkaan ottaen sijaitsisi ja mitä tiedon siirrossa oikeastaan siirretään. Siirtyykö opetustapahtumassa todella jotain erityistä ainesta opettajasta oppilaaseen?

Tällaiset vaikeudet ovat johtaneet jopa siihen, että on ajateltu tiedon olevan energian ja massan ohella jonkinlainen uusi substanssi, informaatiosubstanssi. Edelleen tähän näkemykseen liittyy usein käsitys, että nyky-yhteiskunta tuottaisi jotenkin enemmän tietoa, kuin yhteiskunnat aikaisemmin, ja siksi nyky-yhteiskunta olisi erityinen "tietoyhteiskunta".

Systeemisen psykologian mukaan tieto ei ole mitään kappalemaista tai jokin erityinen substanssi, vaan yksinkertaisesti olemassaolon muoto. Koska emme voi kuvitella ihmistä, joka olisi olemassa, mutta ei tietäisi yhtään mitään, voimme sanoa, että tietäminen merkitsee yksinkertaisesti olemista, olemassaoloa. Tiedon lisääntyminen merkitsee siten olemassaolon lisääntymistä ja olemassaolon lisääntyminen puolestaan mahdollisuuksia uudenlaisiin toimintatapoihin.

Tietoa ei voida siirtää, sillä kukaan ei voi siirtää olemassaoloa toiselle ihmiselle. Tietämisen lisääntyminen on ihmisen olemassaolon lisääntymistä ja koska ihmisen olemassaolo ihmisenä on mahdollista ainoastaan yhteisön jäsenenä, tietäminen on aina olennaisesti sosiaalista, yhteistä tietämistä. Oppiminen on sosiaalinen prosessi, sillä kaikki oppiminen merkitsee ihmisen yhteisöllisen olemassaolon laajenemista.

Opettajan rooli

Oppimisen prosessi on erityisen tehokas, jos siihen osallistuu opettaja, mutta tällöin oppimista ei tule nähdä jonain tiedonsiirtotapahtumana, vaan opettajan ja oppilaan yhteistyönä, joka lisää kummankin osapuolen toimintamahdollisuuksia. Opettajan tehtävänä ei ole siirtää tietoa --- eikä hän sitä voi edes tehdä  --- vaan tukea uudenlaisten toiminnallisen organisaation muotojen syntymistä oppilaan omista lähtökohdista. Jokainen oppilas on asiantuntija, ainakin oman elämänsä osalta. Kysymys oppimisessa ja opettamisessa on siis siitä, miten oppilaan oma asiantuntemus voidaan huomioida ja miten tämä asiantuntijoiden yhteistyö voidaan järjestää.

Jos ihmisiä aiotaan kouluttaa tekemään uusia asioita, heidän on opittava ajattelemaan uusilla tavoilla, sillä viime kädessä jokainen ihminen toimii niin kuin itse parhaaksi näkee. Ihminen voi tietysti matkia, näytellä ja huijata, mutta viime kädessä hänen toimintansa voi perustua ainoastaan hänen omiin käsityksiinsä maailmasta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Ihminen ei voi toimia johdonmukaisesti muutoin kuin oman teoriansa ja omien käsitystensä pohjalta. Jos hän yrittää vastoin omia näkemyksiään noudattaa opettajan teoriaa tai yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä, hän on väistämättä juuri matkija, näyttelijä tai huijari.

Siksi opettamisen lähtökohta ei ole oppilaan tietämättömyys, vaan sen osoittaminen, mitä oppilas jo tietää ja miten hän voi kehittää ymmärrystään ja käsityksiään.

Jos haluaa kouluttaa nuoresta hyvän kilpajuoksijan, on parasta ensin katsoa, mitä koulutettava jo osaa, ja rakentaa sitten koulutus tälle osaamiselle. Opettajan tehtävänä ei ole tyrkyttää omia käsityksiään ja omaa osaamistaan, vaan odottaa oppilaan oman toiminnan kehittymistä. Olisi aika hullunkurista käskeä kilpajuoksijaksi haluavaa ensin unohtamaan kaikki, mitä hän on kävelemisestä tai juoksemisesta oppinut, ja sitten yrittää siirtää koulutettavaan opettajan juoksutyyli.

Opettajan tehtävänä on juuri sellaisten yhteistyötilanteiden organisointi, joissa oppilas voi osoittaa ja kehittää osaamistaan. Siksi opetusprosessi ei koskaan ole yksisuuntainen opettajasta oppilaaseen suuntautuva tapahtuma, vaan merkitsee aina sekä opettajan että oppilaan yhteisöllisten suhteiden muuttumista.

Koska oppiminen rakentuu opettajan ja oppilaan yhteistyön varaan, kaikki inhimillinen oppiminen on perusluonteeltaan sosiaalista, yhteisöllistä. Myös oppimistulokset määrittyvät suhteessa ihmisyhteisöön ja siihen opettaja-oppilas -järjestelmään, jonka toimintaa yksilön suoritus yhtenä järjestelmän elementtinä kuvastaa.

Koska kaikki ominaisuudet ovat suhteita, mikään oppimisprosessin tuottama ominaisuus ei sijaitse yksilössä sinänsä, vaan määrittyy useiden ihmisyksilöiden suhteiden kautta. Siksi kaikki oppimistulokset ovat tavallaan yhteisiä ja yhteisön määrittelemiä.

Kun ihminen oppii esimerkiksi lukemaan, hän liittyy aivan määrätyllä tavalla yhteisöönsä ja saa ominaisuuksia, jotka ovat olemassa ainoastaan kyseistä kieltä käyttävässä yhteisössä, hän on siis lukutaitoinen. Jos yksilö siirtyy yhteisöön, joka käyttää sellaista kieltä, jota lukija ei ymmärrä, tällainen "lukemisominaisuus" katoaa.

Kulttuurin haltuunotto

 Inhimillinen oppiminen on osa sitä kulttuuriprosessia, joka mahdollistaa monien vuosimiljoonien aikana keksittyjen ja kehittyneiden taitojen ja tietojen hyväksikäytön yhden ihmisen elinaikana. Tämä prosessi ei merkitse kulttuurisaavutusten siirtämistä uusille yksilöille, niiden vastaanottamista, vaan sitä, että jokainen uusi yksilö voi yhteistyössä muiden yksilöiden kanssa luoda kulttuurin saavutukset uudelleen.

Jokaisen uuden yksilön täytyy omakohtaisesti löytää tuli, keksiä pyörä jne. Vain silloin yksilö voi ymmärtää, mistä näissä keksinnöissä on kysymys; vain silloin kulttuurisaavutukset läpäisevät yksilön toiminnallisen organisaation, tulevat sen osaksi ja mahdollistavat näiden saavutusten mukaista toimintaa.

Opettamis- ja oppimisprosessi suuntautuu ymmärtämiseen, mikä tarkoittaa juuri kulttuuriperinnön muuntumista uuden yksilön omaisuudeksi. Suomenkielinen sana ymmärtäminen juontaa juurensa sanasta "ympäröidä". Tämä kuvaakin hyvin sitä, mitä oppimisessa on perimmältään kysymys; kysymys on siis juuri haltuunotosta, valloituksesta.

Systeemisen psykologian mukaan ymmärtäminen tarkoittaa ihminen-ympäristö -järjestelmän rakentumista uudella tavalla, sellaisen ihminen-ympäristö -järjestelmän muovautumista, jonka rakenne mahdollistaa kulttuuriperintöön sisältyvien toiminnan tulosten tuottamista. Ymmärtäminen ei voi olla "teoreettista" siinä mielessä, että se ei näkyisi käytännössä, sillä ymmärtäminen merkitsee uutta ihminen-ympäristö -järjestelmän toiminnallista organisaatiota, mahdollisuutta toimia uudella tavalla ja kytkeytyä tämän mukaisesti yhteistoimintaan muiden ihmisten kanssa.

Koska ihminen-ympäristö -järjestelmä voi muuttua vain järjestelmän olemassa olevista lähtökohdista käsin, ymmärtämistä ei voi pakottaa eikä sitä voi mitata yksinkertaisilla kuulusteluilla tai tenteillä.

Itse asiassa kuulustelun olemassaolo pikemminkin ehkäisee asioiden sisällöllistä ymmärtämistä, sillä suuntautuessaan kuulusteluun yksilö oppii "ymmärtämään" ainoastaan niitä asioita, joiden avulla kuulustelusta selvitään. Tästä seuraa, että suoritettujen tenttien tai arvosanojen määrää ei voi pitää opetuksen tehokkuuden tai menestyksellisyyden mittana, ja vielä vähemmän tällaiset indikaattorit kertovat mitään kokonaisen kansan koulutustasosta tai sivistyksestä. Pyrkimys "suorittamiseen" opintojen yhteydessä on luultavasti omiaan tuottamaan yksilöitä, jotka ovat tosin muodollisesti päteviä, mutta eivät tosiasiallisesti ymmärrä paljoakaan opiskelemastaan aineksesta.

"Tietoyhteiskuntaa" ei luoda rakentamalla tietokoneverkkoja, vaan lisäämällä ihmisten todellista yhteistyötä. "Informaation siirron" pulmat ovat aina ihmisten yhteistyön ongelmia. Jonkin organisaation sisällä tapahtuvaa "tiedonkulkua" ei voida parantaa ilmoitustauluja lisäämällä, vaan antamalla työntekijöille mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon.

Mitä sivistyneisyys tarkoittaa?

Sivistyneisyys merkitsee juuri ymmärtämistä - yhteyksien ja kokonaisuuksien hahmottamista, sivistymättömyys puolestaan yhteyksien tajun puutetta. Sivistymätön ihminen on ihminen, joka ei osaa sijoittaa asioita yhteyksiinsä, ja antaa esimerkiksi kännykkänsä soida konsertissa.

Sivistymätön ihminen on kuin papukaija, joka toistelee itselleen merkityksettömiä lauseita, kun toiset sanovat niihin alun. Toisin sanoen: sivistymätön ihminen on koulunsa tunnollisesti käynyt ihminen, ihminen joka osaa kertoa näppärästi oikeita vastauksia, silloin kun niihin kuuluvat kysymykset esitetään, mutta ei tiedä mihin vastauksia tulisi käyttää.

Sivistymättömyys merkitsee toisten tuottamien asioiden yksioikoista käyttämistä ilman niiden kehityshistorian ymmärtämistä. Siksi usein nuorissa kansakunnissa on niin paljon "sivistymättömyyttä". Sivistymättömyys on asioiden omaksumista muilta ilman kriittisyyttä ja ilman että opittavia asioita suhteutetaan oppijan omiin näkemyksiin.

Viime vuosisadan aikana koulut ovat yhä enemmän jääneet staattisen tiedonkäsityksen linnakkeiksi, jotka eivät välttämättä tue enää minkään yhteiskuntaluokan ymmärryksen lisääntymistä. Koulut edustavat ohjelmoitua oppimista, käsitystä, että on olemassa ihmisiä, jotka tietävät mitä muiden tulee tietää. Ja luultavasti juuri tämä ajatus - että tietää mikä nimenomaan muille ihmisille on hyväksi - on kaiken todellisen sivistyksen rappioitumisen alku. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän juhamyllarinen kuva
Juha Myllärinen

Asiallisuudessaan hyvä kannanotto NYKYHETKEEN.

Sääli, että asiallisuus ei usein herätä ihan niin paljon keskustelua. Täytyy provota kuten nyt on viime aikoina tehty jopa kaduilla.

Provokatiivisyys keskusteluissa on kyllä eräs arvo, mutta kaikenlaisia tyylejä tarvitaan.

Msj Pulu Autio

Koulukokemuksia koskevia anekdootteja on syytäkin käyttää tietyissä tilanteissa. Miksi ei olisi? Jos kuuntelee riittävästi erinäisiä anekdootteja esimerkiksi noin kymmenen vuoden aikana, huomaa niissä selkeitä toistuvia rakenteita. Esimerkiksi sen, että jotkut yliopiston opiskelijat pelkäävät joitakuita nimeltämainitsemattomia professoreita. Näinhän ei pitäisi olla. Ns. ”yksiäänisyyttä” ei tässä mielessä ole olemassakaan. Vaikka ihminen puhuisi vain omista kokemuksistaan, hänellä voi olla mielessään hyvin monia ihmisiä hyvin pitkältä aikaväliltä. Ihminen on aina moniääninen kokonaisuus, halutaanpa se hyväksyä tai ei.

Se, että yhteiskunta olisi joskus staattisessa tilassa, on näköharha. Niin ei ole. Kysymys on lähinnä siitä, mihin halutaan uskoa ja mitä halutaan nähdä ja mitä ei. Esimerkiksi Suomessa on pitkään ollut kodittomia. He vain eivät näy katukuvassa. Sehän ei tarkoita sitä, että heitä ei ole. Näennäisesti yhtäkkiset yhteiskunnan murrokset ovat yleensä todellisuudessa pitkän aikavälin jatkumoita. Eiköhän kaikilla ihmisillä ole nk. ”leimahduspisteensä”, se vaihe, jolloin alkaa riittää.

Ammattien katoamisesta puhutaan paljon. Samoin kuin siirtymisestä tietoyhteiskuntaan. Lisäksi puhutaan siitä, että tehdastyötä ei enää ole olemassa. Nämä väitteet eivät täysin pidä paikkaansa. Osa ammateista katoaa ja uusia tulee. Mutta kyllä tehdastyötä tehdään edelleen. Se, että joku ei tiedä sitä että sellaista tehdään myös nykyään, ei tarkoita sitä että sitä ei tehdä. Minun aikanani ainakin on tehty. Samoin ihmisiä on muissa käytännön ammateissa, kuten rakentajina, siivoojina, kokkeina, maanviljelijöinä...

”Oppimisen liittäminen vain koulutukseen tai tiettyyn ympäristöön merkitsisi siis sitä, että on tilanteita tai ympäristöjä, joissa ei opita mitään.” Tämä lienee hyvin suurelta osin väärä oletus. Kysymykset pitäisi ehkä muotoilla toisin. Miksi jotkut ihmiset oppivat samassa ympäristössä enemmän kuin toiset? Miksi ihmiset oppivat eri asioita samoissa ympäristöissä? Miksi joistakin ihmisistä tulee samankaltaisia, vaikka he olisivat eläneet elämänsä erilaisissa ympäristöissä?

”Vain jos kysymys on väärin asetettu eli vailla mieltä, vastausta on turha odottaa.” Milloin kysymys on väärin aseteltu? Kuka voi määritellä sen, milloin kysymys on väärin aseteltu ja milloin ei? Millä perusteella? ”Ongelmia ei ratkaista vastaamalla, vaan toimimalla. Ihminen ei opi vastausten, vaan kysymysten kautta.” Olen yleisesti ottaen tässä samaa mieltä, mutta tämäkin riippuu tilanteesta. Jos jollain ihmisellä on nälkä koska hän ei ole syönyt pariin viikkoon ja hän kysyy, onko sinulla leipää, ei liene kovin mielekästä vastata siihen kysymällä: ”eikö sinulla sitten ole?”

Joskus ihmiset jättävät vastaamatta mitään siksi, että he eivät oikeasti tiedä, eivätkä kehtaa myöntää sitä. Kulttuurimme ei tässä edesauta, sillä tietämättömyys usein samastetaan tyhmyyteen ja tyhmyys joksikin pysyväksi ja muuttumattomaksi tilaksi. Tämä on tietysti eri asia, kuin se, ettei vastaa toiselle siksi, että ei halua antaa vastausta valmiina.

”Koulussa oppilaiden täytyy jatkuvasti opetella vastauksia kysymyksiin, joita he itse eivät koskaan ole esittäneet. Koulussa toiminta loppuu vastaukseen.” Olen tästä samaa mieltä. Joskin näin systeemistä oppimiskäsitystä soveltaen voidaan olettaa, että ainakin osa opiskelijoista siirtää tiedon yhdestä kontekstista toiseen ja soveltaa oppimaansa.

”Systeemisen psykologian mukaan tieto ei ole mitään kappalemaista tai jokin erityinen substanssi, vaan yksinkertaisesti olemassaolon muoto.” Olen tästä samaa mieltä. Tätä paradigmaa vain on vaikea saada läpi. Maapallo on litteä maapallo on litteä maapallo on litteä... Vai onko sittenkään?

”Kysymys oppimisessa ja opettamisessa on siis siitä, miten oppilaan oma asiantuntemus voidaan huomioida ja miten tämä asiantuntijoiden yhteistyö voidaan järjestää.” Olen samaa mieltä.
”Olisi aika hullunkurista käskeä kilpajuoksijaksi haluavaa ensin unohtamaan kaikki, mitä hän on kävelemisestä tai juoksemisesta oppinut, ja sitten yrittää siirtää koulutettavaan opettajan juoksutyyli.” Niin olisikin. Mutta tätä tapahtuu myös yliopistossa, myös nykyään. Tässä anekdootti muutaman vuoden takaa: ”täällä ei filosofoida, täällä tehdään käytäntöä!” Tämä siis vastauksena kysymykseeni erään metodin filosofisista perusteista. Tämä kysymys oli mielestäni aivan aiheellinen. Tämän lisäksi, kyseinen opettaja oli vakaasti sitä mieltä, että viiltely on aina merkki hallintakeinojen pettämisestä.

Kysyin häneltä, entä jos on kysymys siitä, että viiltely on tietoinen valinta fyysisen kivun helpottamiseksi? Vastaus oli: ”onko se sitten hyvä hallintakeino?” En kyllä sellaista ollut väittänytkään. Jne. Tämä opettajan asennoituminen ei aivan erityisesti edesauttanut motivaatiotani oppimiseen kun ei muutenkaan ollut niitä parhaimpia hetkiä elämässä silloin. Lähdin kyseiseltä kurssilta oluelle. Olipas fiksua ja aikuismaista. Mutta miksi opiskelijan pitäisi olla kypsä, jos hänen opettajansa ei vaikuta sitä olevan?

Millä tavalla filosofia ei liity käytäntöön? Tämän anekdootin laitoin erityisesti siksi, että vaikutti siltä, että ne eivät mielestäsi ole kovinkaan hyviä perusteluja. Tämä on nyt nk. ”vaarallista” ajattelua: vastapositio yhdistettynä vastahankaisuuteen. Se on vain positio. Positio sinänsä ei määrittele ihmisten suhdetta muuten. Joillakin tuntuu positioasetelma samaistuvan ihmissuhteiden kokonaisuuteen. Eivät ne kuitenkaan ole sama asia.

”mikä tarkoittaa juuri kulttuuriperinnön muuntumista uuden yksilön omaisuudeksi” Aivan. Mutta minkä kulttuurin? Ei edes yhden maan kulttuuri ole niin yhtenäinen kuin voisi kuvitella. Samassa, näennäisesti hyvin pienessäkin kulttuurissa voi olla useampia toisistaan poikkeavia kulttuureja.

”Pyrkimys "suorittamiseen" opintojen yhteydessä on luultavasti omiaan tuottamaan yksilöitä, jotka ovat tosin muodollisesti päteviä, mutta eivät tosiasiallisesti ymmärrä paljoakaan opiskelemastaan aineksesta.” Aivan. Miksi tällaiseen sitten kannustetaan? Kyllä minullekin on sanottu, että opintopisteistä ei voi tinkiä. Miten niin ei voi, jos on oikeasti jotakin inhimillisesti tärkeämpää meneillään – tai jotakin mistä oppii kokonaisuuden kannalta jotakin järkevää vaikka siitä ei opintopisteitä saisikaan.

Ymmärrän tämän kannustuksen tosin sikäli, että tälläkin hetkellä puheessa ja käytännöissä luodaan kahta erilaista maailmaa. Samaan aikaan kun puhutaan luovuudesta ja innovatiivisuudesta ja niiden lisäämisestä ja tärkeydestä, tuodaan kuitenkin esimerkiksi yliopistoon tehdastyön mallia jossa tuottavuus – eli julkaisujen määrä - on yksi mittari tieteentekijän ja yliopiston arvolle. Valmistuvista opiskelijoista saa rahaa. Ei tämä ole erityisesti kenenkään yhden yksilön vika. Tämä voi kuitenkin tuottaa ei-toivottuja lopputuloksia.

”Toisin sanoen: sivistymätön ihminen on koulunsa tunnollisesti käynyt ihminen, ihminen joka osaa kertoa näppärästi oikeita vastauksia, silloin kun niihin kuuluvat kysymykset esitetään, mutta ei tiedä mihin vastauksia tulisi käyttää.” Tämä on yksi strategia, jolla pärjää mainiosti – siis jos haluaa pärjätä tällä tavalla.

”Viime vuosisadan aikana koulut ovat yhä enemmän jääneet staattisen tiedonkäsityksen linnakkeiksi, jotka eivät välttämättä tue enää minkään yhteiskuntaluokan ymmärryksen lisääntymistä.” Josta voi tulla siihen tulokseen, että eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien tulisi kohdata. Alkuperäisimmillään filosofia oli yhteistä keskustelua ja elävästi läsnäolevaa yhdessäoloa. Joskin silloin ne, kenellä oli mahdollisuus filosofian harjoittamiseen, perustui ainakin osin siihen, että orjat hoitivat työt. Joskus tuntuu siltä, että nykyteknologia suorastaan edesauttaa sitä, että tällaista oikeaa keskustelua ei synny. Niin opettajat kuin opiskelijatkin etääntyvät omiin linnakkeisiinsa ja oppivat pelkäämään toisiaan ja pitämään ladattua kännykkäkameraansa valmiustilassa siltä varalta, että jompi kumpi osapuoli tekee jotain typerää jota voi sitten käyttää evidenssinä ja vaikkapa haastaa oikeuteen. Järjetöntä.

”Ja luultavasti juuri tämä ajatus - että tietää mikä nimenomaan muille ihmisille on hyväksi - on kaiken todellisen sivistyksen rappioitumisen alku.” Luultavasti niin voi olla. Tosin osa tästä tiedosta on näennäistä. Se ei aina johdu tutkimustiedosta, vaan siitä miten se esitetään. Maalailemalla uhkakuvia ”toisista” ei opita ymmärtämään toiseutta eikä uskaltauduta kohtaamaan sitä vaan opitaan välttelemään sitä toiseutta johon on liitetty erinäisiä sosiaalisesti äänivaltaisen joukon tuottamia artefakteja. Osa niistä on uhkakuvia. Nehän ovat vetoavia ottaen huomioon pakene-taistele-taipumuksen joka löytynee ihmisistä, sivistystä tai ei.

Käyttäjän moilanenanttij kuva
Antti Moilanen

Mihinköhän sivistysteoriaan tämän jutun tulkinta sivistyksestä perustuu? Nimittäin sivistys on kasvatustieteen peruskäsite ja siitä on olemassa lukuisia teorioita. Minusta olisi hyvä olla tietoinen näistä teorioista, kun puhutaan kouluopetuksesta ja sivistyksestä.

Käyttäjän tjarvile kuva
Timo Jarvilehto

Voisi nimittää vaikkapa "systeemiseksi sivistysteoriaksi". Itse asiassa kasvatustiede ei ole mikään tiede, vaan kokoelma erilaisia näkemyksiä kasvatuksesta ja siihen kytkeytyvistä toimista. Kasvatustieteen peruslähtökohtana on se, mitä nimitän "kahden systeemin teoriaksi" eli ajatellaan kasvattajan ja kasvatettavan muodostavan kaksi erillistä järjestelmää, jotka tosin ovat vuorovaikutuksessa keskenään, mutta lähinnä siten, että kasvattaja ohjaa kasvatettavaa. Juuri tämän kantilaisen ja kouluopetuksessa näkyvän lähtökohdan hedelmällisyyden kiistän.

Käyttäjän moilanenanttij kuva
Antti Moilanen

Kasvatustieteellä on kuitenkin olemassa omat oppikirjansa, joissa kasvatusta lähestytään melkoisen eri tavalla kuin esimerkiksi kasvatuspsykologiassa ja -sosiologiassa. Lisäksi kasvatustieteessä on rakennettu kasvatustieteen tieteenteoriaa ja teoriaa tämän tieteen tutkimuskohteesta. Eräs kasvatustieteen disipliini on sivistysteoria, jossa kehitetään ja arvioidaan erilaisia teorioita sivistyksestä. Usein sivistyksestä keskustellaan ilman yhteyksiä kasvatustieteelliseen sivistysteoriaan. Mielestäni se kuitenkin kannattaisi ottaa huomioon, koska kasvatustieteessä on 1900-luvun alkupuolelta lähtien pohdittu, miten kouluopetus ja -kasvatus voi edistää sivistystä.

Käyttäjän moilanenanttij kuva
Antti Moilanen

Useissa kasvatustieteellisissä teorioissa korostetaan oppilaan aktiivista ja oma-aloitteista toimintaa. Siksi ei ole minusta perusteltua ajatella, että kasvatustieteessä kasvava olisi pelkästään kasvattajan toimien objekti. Esimerkiksi avoimen opetuksen teoriassa opetuksen ymmärretään perustuvan oppilaan itsenäiseen toimintaan.

Toimituksen poiminnat