Timo Järvilehto Mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria

Oppiminen, koulu ja digitalisaatio

Kun nyt digitalisaatio kouluissa on herättänyt keskustelua, on varmaan syytä muistaa, että näistä asioista on keskusteltu jo yli kaksikymmentä vuotta. Tästä esimerkkinä en voi olla liittämättä keskusteluun oheista artikkelia, jonka julkaisin 22 vuotta sitten. 

----

Julkaisussa S.Laukka ja T.Latomaa (toim.): Koulutusteknologia - piispantikku vai stiiknafuulia? Oulun yliopisto. KTK julkaisuja, 1994, 55-64.

 

OPPIMINEN JA UUSI KOULUTUSTEKNOLOGIA

 

Timo Järvilehto

Käyttäytymistieteiden laitos, Oulun yliopisto

 

JOHDANTO

 

Nykyaikaisen koulutusteknologian kehittämiseen sisältyy useita oletuksia, jotka liittyvät käsityksiin ihmisen ja tekniikan suhteesta sekä oppimisen luonteesta ja joilla on luultavasti merkitystä koulutusteknologian tehokkaan soveltamisen kannalta. Koulutusteknologia on osa muuta nykyaikaista tekniikkaa, joka epäilemättä on monella tavalla parantanut ihmisen elämisen edellytyksiä, mutta samalla aiheuttanut myös monia uusia ongelmia, kuten ympäristön tuhoutumista, ihmissuhdevaikeuksia jne. Tällaiset uudet ongelmat ovat paljolti seurausta siitä, että teknologiaa on ryhdytty soveltamaan lyhytnäköisesti pohtimatta sen tarkemmin niiden toimintojen luonnetta, joihin teknologiaa on sovellettu. Teknologia on usein nähty ratkaisuna joihinkin yksittäisiin ongelmiin ottamatta sen laajemmin huomioon sitä kokonaiskenttää, johon teknologiset ratkaisut vaikuttavat.

Uusi koulutusteknologia herättää helposti samantapaista innostusta kuin tekniikan sovellukset muillakin yhteiskunnan toiminta-alueilla. Onko koulutusteknologian suunnittelussa kuitenkaan riittävästi punnittu niitä lähtökohtia, joihin uudet sovellukset perustuvat. Sisältyykö koulutusteknologian soveltamiseen mahdollisesti samantapaisia uhkatekijöitä kuin muuhunkin teknologiaan?

 

UUDEN KOULUTUSTEKNOLOGIAN LÄHTÖKOHDAT

 

Nykyaikaisen tekniikan sovellukset lähtevät paljolti liikkeelle siitä peruslähtökohdasta, että teknologia on tapa hallita ja kontrolloida ihmisen ulkopuolella olevaa luontoa ja muita ihmisiä. Teknologian tuotteet, kuten koneet ja laitteet, ovat ihmisen ulkopuolella ja toimivat välineinä, joilla ratkaistaan yksittäisiä käytännöllisiä ongelmia. Ydinvoimalan avulla poistetaan energiapulma; auton avulla lievennetään liikkumisen ongelmia; puhelimen avulla poistetaan kommunikaation ongelmat; hypermedian avulla ratkaistaan opettajan ja opiskelijan suhteen ongelmat.

Koulutusteknologiassa tällainen ajattelutapa tulee vastaan silloin, kun koulutusteknologian käyttöönottoa perustellaan mahdollisuudella 1) vähentää opettajien määrää tai tehdä opettajat tarpeettomiksi, 2) säästää koulutukseen käytettäviä varoja, 3) tuottaa tutkintoja helpommin, halvemmalla ja suuremmalle joukolle kansalaisia tai 4) lisätä tiedon levittämisen tehokkuutta.

Tällaisten perustelujen taustalla on ajatus siitä, että teknologia voi todellakin ratkaista koulutukseen liittyviä ongelmia. Edelleen perusteluihin sisältyy oletuksia siitä, minkätapaisia nykyaikaisen yhteiskunnan koulutusongelmat ovat ja minkälainen oppimis- tai koulutustapahtuma on luonteeltaan. Tällaisia ikäänkuin itsestään selvänä pidettyjä tosiasioita ovat esimerkiksi seuraavat:

 

1) Tieto on kappale, jota voidaan käsitellä teknisesti niin kuin muitakin esineitä. Tietoa voidaan työstää, muokata ja myydä opetuspaketteina, kuten mitä tahansa tavaraa. Tietoa voidaan siirtää paikasta toiseen tai monistaa suurille joukoille. Esimerkiksi oppimistilanne ei siitä muutu kytkeytyipä siihen kymmenen tai tuhat ihmistä. Siksi esimerkiksi luentojen välittäminen sähköisen median kautta luentopaikasta muille paikkakunnille on näppärä tapa lisätä opetuksen tehokkuutta.

2) Oppiminen on yksilöllinen prosessi, jossa tietopaketti siirtyy ihmisen muistivarastoon. Oppiminen tapahtuu siis yksilössä, johon opettaja vaikuttaa. Kysymys on nimenomaan siitä, miten tämä vaikuttaminen saadaan mahdollisimman tehokkaaksi. Juuri tässä koulutusteknologia avaa aivan uusia mahdollisuuksia.

3) Oppiminen on prosessi, jonka tehokkuutta voidaan mitata erilaisilla testeillä ja kokeilla. Jos oppilaat kykenevät toistamaan opittavan asian, oppi on mennyt perille. Oppimisen määrä näkyy suoritettujen arvosanojen ja tutkintojen määrässä ja kansan sivistystaso on sama kuin suoritettujen tutkintojen määrä.

4) Tiedon siirtoa voidaan tehostaa teknisillä välineillä. Yhdestä suusta pelkästään ilman välityksellä kahteen korvaan ja yksiin aivoihin tapahtuva tiedonsiirto on tehoton ja kallis tapa, joka on auttamattomasti vanhentunut. Nykyaikainen koulutusteknologia tarjoaa mahdollisuuden välittää tietoa sähköisten viestimien välityksellä valtaville ihmisjoukoille reaaliajassa ja käyttäen hyväksi sekä silmää että korvaa. Tiedonsiirron nopeus ja siirrettävän tiedon määrä on kasvanut mittasuhteisiin, joita aikaisemmin ei osattu edes kuvitella.

 

Koulutusteknologia näyttäisi siis tarjoavan aivan uusia mahdollisuuksia kansan sivistystason kohottamiselle, tiedonsiirron tehostamiselle ja koko koulutusjärjestelmän uudistamiselle, minkä voisi kuvitella edelleen johtavan kaikenlaiseen hyvinvoinnin lisääntymiseen. Tällaista muutosta ei kuitenkaan ole näkyvissä. Johtuuko se ehkä siitä, että koulutusteknologiaa ei vielä ole sovellettu siinä mitassa kuin tulisi, vai onko asiantilaan olemassa ehkä muita syitä? Voiko koulutusteknologia todella olla ratkaisu niihin koulutuksellisiin ongelmiin, joihin sitä tarjotaan? Voiko teknologia ylipäänsä olla koskaan ratkaisu mihinkään ongelmaan? Vastaukset tällaisiin kysymyksiin riippuvat olennaisesti siitä, missä määrin koulutusteknologian soveltamisen taustalla olevat käsitykset ovat perusteltuja.

 

IHMISEN JA TEKNOLOGIAN SUHDE

 

Teknologia merkitsee erilaisten ihmisen apulaitteiden suunnittelua, rakentamista ja käyttöä. Jokainen ihmisen rakentama väline on jotakin käyttöä varten; sillä on tarkoitus tuottaa haluttuja tuloksia. Ihminen voi kaivaa kädellään, mutta lapion avulla kuoppa saadaan helpommin ja nopeammin aikaan. Merkitseekö nyt lapion rakentaminen sitä, että kuopan tuottamisen ongelma on ratkaistu ja onko tuotettu työväline todellakin ihmisen ulkopuolella?

Systeemisen näkemyksen mukaan (Järvilehto, 1993) ihminen ja ympäristö muodostavat yhdessä toiminnallisen kokonaisuuden, jota koordinoiva tekijä on toiminnan tulos. Kuoppa syntyy yhteistyössä kaivajan, lapion ja maan elementtien välillä ja sen syntyminen edellyttää näiden elementtien aivan tietynlaista ajallis-paikallista suhdetta ja näiden suhteiden muutoksia. Toiminnan tulos ei siten koskaan synny vain yhden tekijän kautta, mikä merkitsee sitä, että mitään ongelmaa ei ole mahdollista ratkaista vain yhden elementin avulla. Ongelman ratkaisu tai uuden toiminnan tuloksen syntyminen edellyttää aina koko järjestelmän uudelleen järjestäytymistä. Tästä syystä tekniikka sinänsä ei voi ratkaista mitään inhimillisiä ongelmia. Tekniikka ei voi olla olemassaolevien ongelmien ratkaisuväline, vaan se täytyy integroida ihminen-ympäristö -järjestelmään.

Koska kaikki tekniset välineet ovat osia ihmisen ja ympäristön muodostamasta järjestelmästä, tekniikan tuotokset eivät sijaitse ihmisen ulkopuolella. Mikä tahansa tekninen laite saa merkityksensä ja todellisen olemassaolonsa ainostaan kytkeytyneenä ihmisen ja ympäristön muodostamaan järjestelmään. Tekniset välineet eivät ole ihmisen ulkopuolella toimivia yksikköjä, vaan ne laajentavat ja muuttavat ihmisen ja ympäristön muodostamaa järjestelmää ja tätä kautta mahdollistavat uudenlaisia toiminnan tuloksia. Tietokone ei toimi yksinään eikä sen toiminta sijaitse esimerkiksi sen muistissa; tietokone on osa ihmisen maailmaa ja määrittyy suhteessa ihmisen toimintaan. Tietokone ajattelee, jos ihminen ajattelee, sillä tietokone merkitsee ainoastaan ihmisen ajattelumahdollisuuksien laajentamista. Tekniset välineet luovat uusia toimintamahdollisuuksia ja toiminnan tulosten tuottamista uusilla ja monesti huomattavasti aiempaa tehokkaammilla tavoilla. Kuitenkaan tekniikka ei sellaisenaan tuo mitään uutta, vaan merkitsee pelkästään olemassaolevien (kuviteltavissa olevien) mahdollisuuksien toteuttamista, laajentamista ja tehostamista.

Kun teknologiaa sovelletaan, olennaista on, että tekniset välineet soveltuvat ihminen-ympäristö -järjestelmään ja tehostavat haluttujen toiminnan tulosten tuottamista. Tällöin on ensimmäiseksi kysyttävä, mikä tekniikan sovelluksessa on se toiminnan tulos, joka halutaan tuottaa. Mikä on haluttu tulos ja millainen se organisaatio, joka tähän tulokseen johtaa? Jos tulos nähdään liian kapeasti ja irrallaan kaikesta muusta ihmisen elämisestä, tekniikan sovellus saattaa tuottaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Juuri tästä on kysymys silloin, kun tekniikkaa sovelletaan esimerkiksi vain rahallisen tuloksen (säästön) aikaansaamiseksi. Lopputulos voi olla paljon kalliimpi, kuin kukaan suunnittelija kuvitteli, niin kuin olemme nähneet esimerkiksi lyhytnäköisen luonnon hyödyntämisen seurauksista.

Sama voi tapahtua myös koulutusteknologian kohdalla, jollemme ole perin pohjin selvillä siitä, mitä koulutusteknologian halutaan tuottavan. Tämä puolestaan edellyttää sen prosessin huolellista analyysia, johon teknologiaa aiotaan soveltaa. Siten koulutusteknologian tehokkaan käytön edellytyksenä on opetus- ja oppimisprosessin hallinta. Jollei tätä prosessia hallita pienissä puitteissa, tekniikka ei voi tuoda siihen apua suuremmassakaan mittakaavassa.

 

OPPIMINEN JA OPETUSPROSESSI

 

Systeemisen käsityksen (Järvilehto, 1993) mukaan oppiminen ei ole tiedonsiirtoa opettajasta oppilaaseen, vaan merkitsee ihminen-ympäristö järjestelmän uudelleen järjestäytymistä ja laajenemista, mikä mahdollistaa uudenlaisia toiminnan tuloksia. Tällainen prosessi on mahdollinen ainoastaan opettajan ja oppilaan yhteistyössä; opettajan tehtävänä ei ole siirtää tietoa, vaan tukea uudenlaisten toiminnallisen organisaation muotojen syntymistä. Opetusprosessi ei koskaan ole yksisuuntainen opettajasta oppilaaseen suuntautuva tapahtuma, vaan merkitsee aina sekä opettajan että oppilaan yhteisöllisten suhteiden muuttumista. Siksi kaikki inhimillinen oppiminen on perusluonteeltaan sosiaalista.

Inhimillinen oppiminen on osa sitä kulttuuriprosessia, joka mahdollistaa monien vuosimiljoonien aikana keksittyjen ja kehittyneiden taitojen ja tietojen hyväksikäytön yhden ihmisen elinaikana. Tämä prosessi ei merkitse kulttuurisaavutusten siirtämistä uusille yksilöille, niiden vastaanottamista, vaan sitä, että jokainen uusi yksilö voi yhteistyössä muiden yksilöiden kanssa luoda kulttuurin saavutukset uudelleen. Jokaisen uuden yksilön täytyy omakohtaisesti löytää tuli, keksiä pyörä jne. Vain silloin yksilö voi ymmärtää, mistä näissä keksinnöissä on kysymys; vain silloin kulttuurisaavutukset läpäisevät yksilön toiminnallisen organisaation ja mahdollistavat näiden saavutusten mukaista toimintaa.

Opettamis/oppimisprosessi suuntautuu ymmärtämiseen, mikä tarkoittaa juuri kulttuuriperinnön muuntumista uuden yksilön omaisuudeksi. Tämä merkitsee sellaisen ihminen-ympäristö -järjestelmän muovautumista, jonka rakenne mahdollistaa kulttuuriperintöön sisältyvien toiminnan tulosten tuottamista. Ymmärtäminen ei koskaan ole "teoreettista" (siinä mielessä, että se voisi olla olemassa ilman käytäntöä), sillä ymmärtäminen merkitsee juuri mahdollisuutta toimia uudella tavalla ja kytkeytyä tämän mukaisesti yhteistoimintaan muiden ihmisten kanssa.

Koska ihminen-ympäristö -järjestelmä voi muuttua vain järjestelmän olemassaolevista lähtökohdista käsin, ymmärtämistä ei voi pakottaa eikä sitä voi koskaan mitata yksinkertaisilla kuulusteluilla tai tenteillä. Itse asiassa kuulustelun olemassaolo pikemminkin ehkäisee asioiden sisällöllistä ymmärtämistä, sillä suuntautuessaan kuulusteluun yksilö oppii "ymmärtämään" ainoastaan niitä asioita, joiden avulla kuulustelusta selvitään. Tästä seuraa, että suoritettujen tenttien tai arvosanojen määrää ei voi pitää opetuksen tehokkuuden tai menestyksellisyyden mittana, ja vielä vähemmän tällaiset indikaattorit kertovat mitään kokonaisen kansan koulutustasosta tai sivistyksestä. Pyrkimys "suorittamiseen" opintojen yhteydessä on luultavasti omiaan tuottamaan yksilöitä, jotka ovat tosin muodollisesti päteviä, mutta eivät tosiasiallisesti ymmärrä paljoakaan opiskelemastaan aineksesta. Saattaa olla, että ainakin osa suomalaisen yhteiskunnan pahoinvoinnista johtuu juuri siitä, että kehuttu korkeatasoinen koulutusjärjestelmämme tuottaa itse asiassa ihmisiä, joiden oppimistulokset eivät lainkaan vastaa niitä todistuksia, joiden perusteella työpaikkoihin sijoitutaan.

Kaikki oppimistulokset määrittyvät suhteessa ihmisyhteisöön ja siihen opettaja-oppilas -järjestelmään, jonka toimintaa yksilön suoritus yhtenä järjestelmän elementtinä kuvastaa. Koska kaikki ominaisuudet ovat suhteita, mikään oppimisprosessin tuottama ominaisuus ei sijaitse yksilössä sinänsä, vaan määrittyy useiden ihmisyksilöiden suhteiden kautta. Siksi kaikki oppimistulokset ovat tavallaan yhteisiä ja yhteisön määrittelemiä. Kun ihminen oppii lukemaan, hän liittyy aivan määrätyllä tavalla yhteisöönsä ja saa ominaisuuksia, jotka ovat olemassa ainoastaan kyseistä kieltä käyttävässä yhteisössä ("osaa lukea"). Jos yksilö siirtyy yhteisöön, joka käyttää sellaista kieltä, jota lukija ei ymmärrä, "lukemisominaisuus" katoaa.

 

TIEDON KÄSITE

 

Tavanomainen käsitys oppimisesta tiedon siirtona perustuu käsitykseen siitä, että tieto olisi todellakin siirrettävissä oleva kappale. Tarkemmin ajatellen tällaista käsitystä on kuitenkin vaikea perustella, sillä on mahdotonta osoittaa, missä tieto tarkkaan ottaen sijaitsisi ja mitä tiedon siirrossa oikeastaan siirretään. Tällaiset vaikeudet ovat johtaneet jopa siihen, että on ajateltu tiedon olevan energian ja massan ohella jonkinlainen kolmas substanssi, informaatiosubstanssi. Edelleen tähän näkemykseen liittyy käsitys siitä, että nyky-yhteiskunta tuottaisi jotenkin enemmän tietoa, kuin yhteiskunnat aikaisemmin, ja siksi nyky-yhteiskunta olisi erityinen "informaatioyhteiskunta".

Systeemisen näkemyksen mukaan tieto ei ole mitään kappalemaista tai jokin kolmas substanssi, vaan yksinkertaisesti olemassaolon muoto. Koska emme voi kuvitella ihmistä, joka olisi olemassa, mutta ei tietäisi yhtään mitään, voimme sanoa, että tietäminen merkitsee yksinkertaisesti olemista, olemassaoloa. Tiedon lisääntyminen merkitsee siten olemassaolon lisääntymistä ja olemassaolon lisääntyminen puolestaan mahdollisuuksia uudenlaisiin toimintatapoihin. Tietoa ei voida siirtää, sillä kukaan ei voi siirtää olemassaoloa toiselle ihmiselle. Tietäminen on sosiaalinen prosessi, sillä ihmisen olemassaolo ihmisenä on mahdollista ainoastaan yhteisön jäsenenä. Oppiminen on sosiaalinen prosessi, sillä kaikki oppiminen merkitsee ihmisen yhteisöllisen olemassolon laajenemista.

 

SYSTEEMINEN OPPIMISNÄKEMYS JA KOULUTUSTEK­NOLOGIA

 

Koulutusteknologian tuottamien erilaisten välineiden käyttöönotto ei merkitse opetus/oppimisprosessin ongelmien ratkaisua, vaan - oikein käytettynä - tämän prosessin mahdollisuuksien lisäämistä. Uusi koulutusteknologia ei tuo sinänsä mitään uutta esimerkiksi liitutaulun rinnalle; se saattaa kuitenkin mahdollistaa monia sellaisia opetustapahtuman kehittämiseen liittyviä asioita, joita aikaisemmin voitiin vain kuvitella. Kuitenkaan koulutusteknologiaa ei voida kehittää, soveltaa tai opettaa irrallaan oppimisprosessin sisällöistä. Koulutusteknologian kehittämisen täytyy tapahtuu tiiviissä yhteydessä opettajan ja opiskelijan yhteistyöhön, jonka ajalliseen tai paikalliseen uudelleen järjestämiseen se voi antaa uusia mahdollisuuksia.

Koulutusteknologian käyttöönoton perusteina ei siten voi olla esimerkiksi opettajien määrän vähentäminen tai rahallinen säästö sinänsä. Sen sijaan perusteina voisi olla esimerkiksi seuraavia seikkoja:

 

1) Opettajien ja oppilaiden työn uudenlaiset organisointimahdollisuudet, mikä lisää ajallis-paikallisia mahdollisuuksia oppimiseen ja tekee opettajan ja oppilaan työn tarkoituksenmukaisemmaksi.

2) Sellaisten oppilaiden kytkeminen koulutukseen, joilla ei ajankäyttöön liittyvien syiden tai erilaisten vammojen vuoksi ole mahdollisuuksia osallistua normaaliin opetukseen.

3) Opiskelumuotojen monipuolistaminen ja tuotosvalikoiman lisääminen (e-lehdet, artikkelit, keskustelut sähköteitse, videoiden tuottaminen jne.).

 

Koulutusteknologisten välineiden avulla ei voida korvata opettajaa, sillä oppilas ei voi olla yhteistyössä teknisten välineiden, vaan ihmisten kanssa. Teknisten välineiden avulla ihmiset luovat yhteistoiminnallista organisaatiota symbolien avulla; kuva, sana tai kuultu teksti ei koskaan ole sitä todellisuutta, jota se käsittelee, vaan se on keinotekoisesti muutettu ympäristön osa, joka mahdollistaa yhteistoiminnallisen organisaation syntymisen ja kehittämisen.

Jos äänitetty tai videoitu luento olisi sama asia kuin todellinen luento, koko kuunnelma- ja teatteritaide olisi turhaa. Teatterissa nähdään valtavasti vaivaa todellisuuden tunnun luomiseksi näytelmäteknisin keinoin; jos koulutusteknologisten sovellusten taustalla oleva ajattelutapa olisi oikea, koko teatteri- tai elokuvataide voitaisiin yksinkertaisesti korvata tosielämästä tehdyillä nauhoituksilla.

Koulutusteknologisessa keskustelussa on usein harhauduttu samaan kuin virtuaalitodellisuudesta käytävässä keskustelussa (ks. esim. Järvilehto, 1992). Kuvan tai sanan kautta esitetty todellisuus on abstraktio; se ei koskaan ole sitä todellisuutta, mitä sillä yritetään välittää. Todellinen ympäristö voi olla vain todellinen ympäristö; videot ja ääninauhoitteet edustavat virtuaalimaailmoja, symbolisia maailmoja, jotka jokainen katsoja ja kuulija tulkitsee omalla tavallaan. Siksi sähköisen median kautta todellista oppimista ja ymmärtämistä voi syntyä ainoastaan silloin, kun median käyttöön osallistuvat ovat yhteistyössä opettajan kanssa ja heillä on jo periaatteessa sellainen organisaatio, joka mahdollistaa kuvan tai ääninauhoitteen ymmärtämisen, eli he ovat ennalta integroituja koko oppimistilanteen organisaatioon. Juuri tästä syystä massaluennot eivät toimi; ilman henkilökohtaista kontaktia opettajaan oppimisessa tapahtuvat muutokset jäävät irrallisiksi ja satunnaisiksi. Kuva ja sana voivat ainoastaan täydentää sitä yhteistoiminnallista organisaatiota, joka saadaan aikaan opettajan ja opiskelijan todellisen yhteistyön kautta, silloin kun nämä toimivat yhdessä todellisessa maailmassa ja todellisten ongelmien parissa.

 

LOPPUPÄÄTELMIÄ

 

Psykologian ja varmaan kasvatustieteenkin kehitystä on olennaisesti ehkäissyt puolisen vuosisataa sitten tapahtunut kyberneettisen tieto tai informaatio -käsitteen käyttöönotto ihmisen oppimisen ja muunkin toiminnan kuvaamisessa. Kybernetiikka luotiin alunperin automaattien toiminnan kuvausta varten; kun kybernetiikkaa ja siihen liittyvää informaatioteoriaa sovelletaan ihmisen tarkasteluun, ihmisestä tehdään informaatiota syövä ja ulostava robotti. Kyberneettinen informaation käsite edellyttää määritellyn tiedon, faktojen, olemassaoloa. Ihmiselämään sovellettuna tämä merkitsisi absoluuttisen totuuden olettamista.

Kyberneettinen informaation käsite ja siihen perustuvat informaation prosessoinnin ajatukset eivät sovellu ihmisen oppimisen kuvaukseen, sillä ihmiselle ei ole olemassa mitään absoluuttista informaatiota samassa mielessä kuin automaatille. Ihmisen maailmassa tieto muuttuu jatkuvasti; ei ole olemassa sellaista "tosiseikkaa", jota ei joltain kannalta voitaisi asettaa kyseenalaiseksi tai väittää virheelliseksi. Siksi ihmisen on itse luotava oma tietonsa, eikä sen siirtäminen tai välittäminen sähköisten medioiden kautta ole mahdollista. Kun ihminen katsoo televisiota, tieto ei hypi kuvaruudusta hänen päähänsä, vaan katsoja käyttää hyväkseen kaikkea aikaisempaa kokemustaan ja oppimiaan asioita pyrkiessään yhdistämään olohuoneessaan sijaitsevan kuvaruudun kiitävän pisteen luomia kuvioita osaksi omaa maailmaansa ja omaa ymmärrystään.

Koska sähköinen viestintä onnistuu vain silloin, kun viestin vastaanottaja pystyy käyttämään viestintälaitteessa syntyviä muutoksia oman ymmärryksensä lisäämiseen, sähköisten viestinten käyttö saa aikaan monenlaisia väärinkäsityksiä. Sähköinen viesti irroittaa pienen osan siitä tilanteesta, jossa viestin lähettäjä tosiasillisesti sijaitsee. Maailma ei ole sellainen kuin television uutiset sen kertovan olevan (vrt. Wuori, 1993), eikä puhelimessa saa välttämättä parasta käsitystä siitä, mikä toista puhujaa vaivaa. Saattaa jopa olla, että informaatioteknologian valtaisa lisääntyminen nyky-yhteiskunnassa on johtanut todellisen tietämisen vähenemiseen. Ehkäpä monet nykyaikaisen yhteiskunnan ongelmat johtuvat juuri siitä ristiriidasta, että nykyaikana ihminen luulee tietävänsä paljon, mutta tosiallisesti tietää ymmärtävänsä huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi keskiaikainen lajikumppaninsa. Nykyaikainen koulutusteknologia voi ehkä muuttaa tätä tilannetta, mutta luultavasti vain siinä tapauksessa, että sen sovellukset perustuvat oppimisen tarkasteluun osana ihmisen elämän kokonaisuutta.

 

Viitteet:

Järvilehto, T. (1992) Virtuaalitodellisuus- todellisuutta vai "todellisuutta". Blanko.

Järvilehto, T. (1993) Ihminen ja ihmisen ympäristö. Oulu: Pohjoinen.

Wuori, M. (1993) Titanicin kansituolit.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Hienoa filosofin ammattimaista pohdintaa edellä aikaansa!

Käyttäjän tjarvile kuva
Timo Jarvilehto

Kiitos kommentista, Lauri! Tuohon aikaan kasvatustieteilijät eivät Oulun yliopistossa tällaisia ajatuksia hyväksyneet, ja jotkut olivat jopa sitä mieltä, että gradu hylätään, jos siinä viitataan Järvilehdon juttuihin. Mutta ehkäpä tämä liittyy juuri siihen, mitä olet itse kasvatustieteestä sanonut...

Toimituksen poiminnat